Heidin uratarina

08.07.2020

Tarina rohkeudesta, riittävän hyvästä yrittäjästä, joka luopui ajatuksesta elää riittääkseen muille, riittääkseen itselleen. 

Rehellinen puheenvuoro suorittamisesta, urakeskeisyydestä ja pelosta, jotka kaiken kaikkiaan, lopulta, olivat ne tekijät, jotka saivat pysähtymään, löytämään itsensä ja luottamaan siihen, että elämä, huominenkin, tulee kantamaan. 

Aivan täynnä intoa, valmis näyttämään kyntensä ja taitonsa, vakuuttamaan kaikki omista kyvyistäni.  Näin ajattelin kymmen vuotta sitten, 20-vuotiaana, aloittaessani ensimmäisessä, silloisessa oman alani, työssä vakuutusyhtiössä.

Työ, jossa silloinen perfektionismini pääsi loistamaan. Kaiken kukkuraksi, pääsin osallistumaan heti tuoreeltaan kesäkisaan, jossa voisi voittaa itselleen perjantaikuoharin. Kuohari ei niinkään inspiroinut, mutta että kilpailu? Kyllä kiitos! Mutta mitä sitten tapahtui?

Kaikki oli kivaa kaksi viikkoa, voitin kaksi kuoharia, sain tehdä juttuja, joissa olin hyvä ja joista tykkäsin. Täydellistä, ajattelin. Kuitenkin kolmannella viikolla havahduin siihen, miten avokonttorin särmien takana alkoi käydä vimmattu supatus. Mistäkö? No siitä, miten nyt on vallan väärin, että uransa alussa oleva tytönhupakko on näin innoissaan töistä. Kohta meiltä muiltakin odotetaan varmaan innostusta työhön? Esimies kutsui minut tässä kohtaa juttusille, kysyi, miten jaksan? Totesin, että onhan tämä erikoista, mutta ehkä päästään helpoimmalla, jos minä en enää osallistu kisoihin. Omat suunnitelmani työuran kannalta olivat jo tässä kohtaa vähän toisaalla, joten ajattelin, ettei nyt laiteta koko työyhteisöä sekaisin mun työmotivaation vuoksi. Jälkeenpäin ajatellen, ei järkevä toimintamalli, sillä työyhteisö jatkoi jälkeeni tulehtumistaan, kun tämän kaltainen toiminta sallittiin.  

Seuraava siirtoni oli aloittaa kesätyöt viimeisenä opiskeluvuotenani toisessa finanssialan yrityksessä, johon jäin vakituiseksi työntekijäksi valmistuttuani rahoitus- ja vakuutusalan tradenomiksi. Edelleen olin täynnä intoa ja motivaatiota, joiden seurauksena sain osaksesi vähättelevää naureskelua siitä, miten minunkin intoni tulee laantumaan vielä. Tämä ei toki koskenut kaikkia työkavereitani ja etenkin silloiset lähiesimieheni, olivat vertaansa vailla.

Suorittamisen vimma vain yltyi yltymistään mitä syvemmälle finanssimaailman mentaliteettiin pääsin. Uraorientoitunut elämänasenne ja perfektionismi yhdistettynä tarpeeseen tehdä itsestään jotenkin korvaamaton, oli omiaan joko aiheuttamaan pahemman luokan työuupumuksen tai heittämään pyyhkeen kehään kokonaan. Minä heitin pyyhkeen kehään ja päätin kuuden vuoden jälkeen irtisanoutua vailla huolta tai suunnitelmia huomisesta. Tuolloin yksinelävän asuntolainataakasta huolimatta laitoin terveyteni etusijalle, sillä koin niin vahvaa merkityksettömyyttä, enkä kokenut kuuluvani siihen maailmaan enää. 

Miksi? Miksi luovutin? Älä käsitä väärin, finanssialan aikaiselle uralleni mahtui paljon hyvää. Sain älyttömän hyvän kokemuksen asiantuntijatyöstä, myynnistä, asiakaspalvelusta ja työyhteisössä toimimisesta. Pääsin auttamaan muita muun muassa puhelintyössä ja esimerkiksi viestinnässä asiakkaiden suuntaan. Tapasin myös älyttömän paljon mahtavia tyyppejä, niin työkavereiden kuin lähiesimiesten osalta. Ongelmat olivat siinä, etten minä ollut ihan varma, mitä minä haluan, minkä lisäksi koin vahvasti, ettei minua kuunnella. Koin, että minut haluttiin samanlaiseen muottiin, mitä muutkin. Minua yritettiin pari kertaa heitellä paikasta toiseen kysymättä omaa mielipidettäni ja tämä oli se pahin punainen vaate.

Havahduin myös siihen, että byrokraattinen, muuttumaton toimintapa, kellokorttien heiluttelu ja työn tekeminen ilman merkitystä ja vahvaa näkemystä siitä, mihin tämä kaikki johtaa, ei vaan kerta kaikkiaan toiminut. Tuntui, ette ideoita ja uudistumiskykyä odotetaan, mutta lopulta kaikkien kädet ovat sidotut ja käsite yksilöstä, hänen tarpeistaan, voimavaroistaan ja kyvyistään on täysin tuntematon. Työyhteisössä olo tuntui kuulumiselta johonkin massaan ja massaan kuuluminen ei taas koskaan ole toiminut itselleni.

Sittenkö irtisanoutumisen jälkeen koitti nousujohteinen oman elämän tarkoituksen syväymmärrys ja ura työyhteisövalmentaja aukesi salamana? Valitettavasti ei aivan, itse asiassa ei todellakaan. 

Pysähdyin, pysähdyin pariksi kuukaudeksi. Tein oikeasti sen, mitä olisin pyytänyt parhaan ystäväni tekemään siinä kohtaa. Tutustuin itseeni. En täyttänyt työstä tyhjentynyttä kalenteria hyväntekeväisyystyöllä, kunnonkohotusprojektilla tai vimmatulla läheisten ihmisten auttamisella ja sukulaisten tapaamisella. Olin itseni kanssa, olin todella paljon yksin, vaikken yksinäinen. Hyväksyin sen, että osa ihmisistä piti toimintaani holtittomana, vastuuttomana ja itsekkäänä. Minun oli kuitenkin pakko löytää itseni, olin aivan hukassa. Ammatillisuus oli ohjannut valintojani koko nuoren aikuisuuteni ja nyt pakotin itseni kokemaan sen, että olen epäonnistunut, en ole kuunnellut itseäni. Kuka edes olen, jos en luo jatkuvalla syötöllä nousujohteista uraa?

Olin opiskellut finanssiuralla ollessani paljon myös hyvinvointia ja perustanut oman toiminimenkin. Näiden asioiden parissa työskentely kokoaikaisestikin houkutti, muttei ottanut tuulta alleen, enkä oikein ollut varma, millä kärjellä tätä kaikkea lähtisin toteuttamaan. Tunne kuitenkin vahvistui siitä, että jotenkin tähän tulevaisuuden urani tulee liittymään. Päätin vielä opiskella lisää, löysin Ratkaisukeskeisen yksilövalmennuksen ja Henkilöstövalmennuksen. Realiteetit kuitenkin puskivat päälle ja opinnot oli rahoitettava jollain. Päädyin valtiolle töihin kolmeksi vuodeksi siksi aikaa, kun opiskelin.

Moni olisi ehkä ajatellut, että tässähän mentiin ojasta allikkoon? Itselläni taas oli vahva näkemys siitä, millaisen jättiloikan olin ottanut. Olin osannut pysähtyä, pohtia pari kuukautta sitä, kuka olen ja mitä haluan, sekä ennen kaikkea miksi? 

Työmoraalini palkkatyössä oli muuttunut täydellisyyttä tavoittelevasta uraohjuksesta johonkin sellaiseen riittävän hyvään, kivaan työkaveriin. Opiskeluni inspiroivat minua niin kovasti, että tein mieluusti työtä rahoittaakseni opiskeluni. Kaiken lisäksi, sain parhaimmat työkaverit, joita minulla on ikinä ollut. He tekivät silloisen työni merkityksen, vaikkei itse työ sitä sinällään tarjonnut, näin jälkikäteen ajateltuani. 

Opiskellessani Health Coach- ja Henkilöstövalmentajaksi sain vastauksia ja työkaluja juuri siihen kaikkeen, mitä olin sisimmässäni valmistellut ja visioinut jo pitkään. Koin olevani niin valmis kuin ihminen valmis voi olla, eli aivan kesken, mutta innoissani ja varma suunnastani! Tuona aikana kävi kuitenkin myös ilmi, että kehoni oli henkisesti ja fyysisesti aika puhki. En itse edes tiedostanut tätä, mutta FirstBeat-mittaus kertoi karua totuuttaan kehoni palautumiskyvystä. Tähän en keksi muuta syytä kuin sen, että mietin edelleen liikaa sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat tästä vähintään ailahtelevasta tavastani elää. Silloin tein päätöksen elää lähtökohtaisesti vain itselleni. En voisi enää kuunnella ja ajatella muiden mielipiteitä, sillä ne olivat tähänkin asti johtaneet minua niin pahasti harhaan., suorittamaan, tavoittelemaan täydellisyyttä. Himmasin tahtia taas vähän, laitoin aika ajoin kuvitteelliset laput silmille ja aloin elää puhtaasti oman näköistä elämääni. Viiden vuoden aikana keräämäni kokemus valmennustyöstä omalla toiminimelläni, sekä laaja käsitys työyhteisötaidoista käytännön tasolla sai minut kehittelemään työyhteisövalmennuskokonaisuutta, josta tekisin päätyöni ja ennen kaikkea, nauttisin sen tekemisestä.

Siirryin kokoaikaiseksi yrittäjäksi tammikuussa 2020, kalenterissani juuri sopivasti käytännön henkilöstövalmennusta ja tilaa suunnitella kaikkea uutta. 

Ainiin, tätä ennen, syyskuussa 2019, tapasin myös ihmisen, jonka kanssa lähdimme visioimaan isosti tulevaa yhdessä. Anne, nykyisin yksi parhaista ystävistäni ja läheisin työkaverini, tuli elämääni. Lähdettiin maalaamaan tulevaisuutta aika isolla pensselillä ja suurella sydämellä! Alku vuonna 2020 mietinkin siis usein, että tältäkö se sitten tuntuu, kun saa tehdä työkseen sitä mitä rakastaa? 

Onnea ja iloa kesti huimat kaksi kuukautta, kunnes samalla viikolla, kun minä täytin 30 vuotta, maailman tilanne ja sitä myötä sovitut työyhteisövalmennukseni tälle vuodelle hajosivat käsiin. Jäin aivan tyhjänpäälle, taloudellista tilannetta lohdutti vain starttiraha ja tuntui, että unelma, jonka eteen olen tehnyt töitä kymmenen vuotta, vietiin pois juuri, kun olin sen saavuttanut. Tuntui väärältä, teki mieli katkeroitua. En tehnyt kahteen viikkoon mitään muuta, kuin leikin kissojemme kanssa ja vietin päivät pitkät metsässä koirani kanssa. Mietin, mitä sellaista voisin nyt tehdä, mistä tykkäisin, mutta mihin ei normaalisti ole aikaa? Tajusin, ettei tällaisia asioita ole. Työni yrittäjän oli mahdollistanut sen, että ehdin olla rakkaiden eläinteni kanssa enemmän, kuin ne jaksavat minua. Ehdin pitää itsestäni huolta, nukkua hyvin ja viettää aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. Toki tämä kaikki vaati ajanhallintaa, mutta oli totta ilman koronaakin.

Olin elänyt pitkään yrittäjän identiteetillä. Se määritti minut, sillä se oli ollut ainut asia, mitä ihan tosissani olen tavoitellut koko elämäni. Mietin, olisiko nyt aika luovuttaa, kun epäonnoistuin TAAS ja nyt vielä näin katastrofaalisesti? Luovuttaminen tuntui hetken aikaa ainoalta järkevältä vaihtoehdolta, koska miten tästä tilanteesta muka enää kammettaisiin ylöspäin. 

Miten sitten kuitenkin päätin jatkaa ja entistä aidommin, isommalla kaasulla ja luottamuksella tulevaan? Mietin, mitä minä viiden vuoden päästä toivoisin tehneeni tässä tilanteessa. Toivoisin tietenkin, että tekisin sitä, mitä tuntuu merkitykselliseltä. Se, että pelottaa, ei ole ennenkään estänyt minua. Ei, vaikka välillä on pelottanut ihan älyttömän paljon. 


Päätimme Annen kanssa, että ensi vuodelle suunnittelemamme koulutus tullaan toteuttamaan ja sen onnistumiseksi tehdään nyt kaikkemme, sillä ihmiset tulevat tarvitsemaan juuri tässä hetkessä juuri tällaista kasvumatkaa, yhteisöä ja mahdollisuutta, mitä me pystymme tarjoamaan. Maaliskuun lopussa julkaisimmekin maailman huolesta ja epävarmuudesta riippumatta oman visiomme kaikille, koska me uskomme, että tarve kaikelle tälle vain kasvoi.

Mitä mulle nyt sitten kuuluu, mitä mä teen päivisin? Mun päivät alkaa sillä, että herään kissojen välistä sängystä ja rapsutan niiden lämpimiä turkkeja. Seuraavaksi siirryn koiran kanssa metsään tunniksi tai pariksi. Nämä aamurutiinit ovat käsittämättömän toimivia tehokkaan työpäivän varmistajia. Näiden jälkeen vietän joskus melko pitkänkin päivän koneella suunnittelutyön parissa ja hoidan yhteistyökuvioita. Iltapäivällä vietän muuten tauon meditoiden piikkimaton päällä, koira ja kissat kainalossa, tää vaikuttaa mun jaksamiseen ja keskittymiskykyyn aivan äärettömän paljon! Alkuillasta vietätään aikaa yleensä koko tän eriskummallisen lauman kanssa ulkona. Mun arki on siis töitä, luontoa ja lemmikkejä, sekä mulle tärkeitä ihmissuhteita. Ja arvaa mitä, en voisi toivoa mitään muuta!

Koronakevät 2020 vahvisti mun uskoa omaan tekemiseen ja siihen, mitä maailma tarvitsee. Mua on pelottanut ja itkettänyt, mutta onneksi enemmän naurattanut ja olo tuntunut kiitolliselta tästäkin oppimatkasta. Mun tehtävä on ja tulee olemaan se, että tuon tähän maailmaan rohkeutta olla oma itsensä. Lisäksi, haluan auttaa niin yksilöitä kuint työyhteisöjä kohti merkityksellisyyttä ja hyvää oloa.