Valmentajuus

31.07.2020

Valmentaminen hivuttautui elämääni vaivihkaa, esimiestyön avustuksella.

Olin toiminut tiiminvetäjänä aikaisemminkin. Tuolloin erään pienemmän organisaatiomuutoksen jälkeen muutuin ryhmän jäsenestä sen vetäjäksi. Muutos tapahtui kirjaimellisesti yhdessä yössä, yllättäen. Kun en oikein tiennyt mitä tehdä, otin johtamiseeni "copy-paste" -lähestymisen. Koitin apinoida tuntemiani hyviä johtajia ja suorittaa yrityksen asettamia tavoitteita: pidä viikkopalaverit, vedä jokaisen kanssa one-to-one ja mitä niitä nyt oli. Johtajan rooli tuntui juuri tuolta, roolilta. Siinä oli leveyttä mutta ei syvyyttä, se oli päälleliimattu. En pysähtynyt miettimään että kuka itse olen tuossa tehtävässä. Samaan aikaan kotirintamalla tapahtui ja mieheni joutui tilapäisesti pyörätuoliin. Siinä hetkessä koin että tuo johtajan rooli oli liikaa kun sain yhtäkkiä myös hoitajan viitan harteilleni. Vetäydyin takaisin aikaisempaan tehtävääni, olin siinä enemmän mukavuusalueellani. Keskityin johtamaan omaa elämääni ja perhe-elämääni, siinäkin oli välillä ihan riittävästi. 

Mieheni kuntoutui, onneksi. Kun ensin olin antanut itseni palautua tuosta elämänvaiheesta, johtamistyö palasi haaveisiini. Tilaisuuteni tulikin erään organisaatiomyllerryksen jälkeen. Sain johdettavakseni isommasta ryhmästä lohkaistun joukon valioihmisiä. Olimme kaikki vähän uuden äärellä, haluna jokaisella saada tämä uusi kuvio toimimaan. Tajusin että sillä aikaisemmalla "copy-paste" -johtajuudella en halua enää toimia, se ei yksinkertaisesti lennä. Sen sijaan että keskityn tehtäviin ja suoritukseen niin tajusin että vaaditaan myös tahtoa ja taitoa kohdata ihminen ihmisenä. Ymmärsin että johtajana oleminen vaatii tuota aikaisemmin puuttunutta syvyyttä ja lähdin matkalle sitä kohti.

Silloinen työnantajani tarjosi lyhyitä koulutuksia valmentavaan johtamiseen. Perehdyimme parin tunnin koulutuksessa esimerkiksi GROW -malliin ja saimme pakan siihen soveltuvia kysymyksiä. Muistan tuumailleeni silloin että "mistähän ihmeestä tässä on kyse?". Koitin ottaa mallia käyttöön. Apinoimalla, kuinkas muuten. Jälleen kerran asia tuntui päälleliimatulta: teorian ymmärsin mutta en saanut siitä oikein otetta. Se, että kouluttaja sanoi "työntekijöiden sitoutuvan paremmin kun heitä valmentaa" ei riittänyt, kaipasin omakohtaisempaa kokemusta asiasta.

Oivaltaminen alkoi siitä kun tutustuin kokeneeseen valmentajaan ja monessa sopassa keitettyyn johtajaan. Hän opasti minut matkalle omaan itseeni, tuuppasi polulle kohti omien vajavaisuuksieni tunnistamista ja hyväksyntää sekä saatteli esimerkiksi meditaation äärelle. Hitaasti mutta varmasti ymmärsin olevani matkalla kohti jotain, mihin sanat eivät siinä kohti vielä riittäneet. Mutta mitä pidemmälle tuota matkaa tein, sitä paremman yhteyden tajusin saavani myös tiimini jäseniin.  

Kun vastaus kysymykseen "kuka minä olen" kirkastui, kirkastui myös ajatus siitä että "kuka olen johtajana". Tajusin olevani tärkeän asian äärellä ja halusin oppia sitä lisää.  

Vuonna 2015 matkani valmentajaksi alkoi Life Coach -koulutuksella. Sen jälkeen olen jatkanut opintoja valmentamalla mutta myös kouluttautumalla lisää. Juuri nyt esimerkiksi suoritan valmentamisesta ammattitutkintoa Henley Business Schooliin. Lisäksi syvennän osaamistani lukemalla: tiedonjanoni tuntuu olevan pohjaton. Olen päässyt valmentamaan muita mutta myös syventämään oman itseni tuntemista, olemalla valmennettava. Samoin olen saanut työkaluja reppuuni omien tavoitteiden työstämiseksi ja vaikka tunteiden tunnistamiseen. Tunnistan olevani polulla, joka on pitkä mutta jossa matkan tahdin määrään minä.

Onko eteneminen aina kaunista ja kivaa? No ei taatusti. Onko se tärkeää? Ehdottomasti. Mitä enemmän sitä omaa sisustaan uskaltaa penkoa, sitä enemmän ylimääräiset kerrokset päältä karisevat. Oman muutoksen tiellä voi olla vaikkapa asioita, jotka luuli jo käsitelleensä. Tai outoja uskomuksia jotka ovat tarttuneet mukaan ties mistä, jotka on vain ottanut totena. Nämä kun saa päivänvaloon ja pääsee yhdestä kerrallaan eroon, se todellinen minä pääsee esille.

- Kati